Tässä ja nyt eikä koskaan keskellä viikkoa

Jakauduimme aamulla kahteen ryhmään ja saimme tehtäväksemme pohtia esityksen aihetta sekä sitä, missä ajassa ja paikassa esityksen maailma voisi toteutua.

Aloimme purkaa Waltarin toteamusta "Ihminen on ihmiselle ainoa veli" ja sitä, mitä kaikkea se ajatus voisi sisältää. Ajatuksena oli, että ihmisen tulisi olla ihmiselle veli, mutta ideaalina veljeys ei useinkaan toteudu maailmassa; maailma on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Päädyimme keskustelemaan kohtaamisesta, läsnäolosta ja hetkessä elämisestä. Ihminen ei kuitenkaan olisi ihminen, jollei hän eläisi jollain lailla myös itsensä vieressä, itsensä tiedostaen, itsestään kirjoittaen.

Mutta entä, jos ihminen on aina itselleen "hän", jos hän etupäässä vain kirjoittaa itsestään, luo itselleen jatkuvasti uusia hahmoja, tarkkailee, muttei koskaan oikeasti tunne elävänsä? Jatkuvaa haikeutta. Haikailemista aina toisaalle. Päädyin itse miettimään, mitä sitten tarkoittaa se, että tuntee elävänsä. Monestihan on niin, että onnen tajuaa vasta sitten, kun sen menettää. Tilanteen tärkeyden ymmärtää vasta, kun sitä muistelee jälkikäteen, kun tapahtuneesta muodostaa tarinaa, ajatellen, puhuen, kirjoittaen. Olemme muistoja, hetkiä ja palasia muista ihmisistä, sitä elämämme on. Onko se paha asia, muisteleminenhan on elämän suola. Ja jos käykin niin, että onnen tajuaa sillä hetkellä, kun on onnellinen, tulee surulliseksi, koska samalla hetkellä, kun onnen tajuaa, ymmärtää myös kohta menettävänsä sen. Onnea seuraa aina suru ja haikeus. Mikä siis on se olotila, ettei tiedosta itseään, ettei tarkkaile? Onko sellainen mahdollista muuta, kun hetkittäin? Itsensä tiedostaminen on se, mikä erottaa meidät eläimistä.

Mutta voiko jatkuvasti itsensä vierellä elävä ihminen kohdata toista? Jos on toisaalla, ei ole läsnä ja toinen ihminen jää yksin, mikäli hänkään on siinä. Minä ainakin haluaisin tutkia esityksessä aitoja kohtaamisia ilman mitään turhaa sälää ja toisaalta olisi myös kiinnostavaa tutkia esityksellisesti, mitä se hienovireinen ja arkinen kohtaamattomuus on.



Entä mitä on ihmisen itsekkyys tänä päivänä? Onko ihminen nykyisin itsekkäämpi, kuin ennen? Jos ihminen on perusluonteeltaan muuttumaton, miksi sitten väitetään, että olemme nykyisin niin itsekkäitä ja yksinäisiä? Koska emme tarvitse muita, ei meidän tarvitse mitään muillekaan antaa. Ja siksi olemme kovin yksinäisiä. Olemme yksinäisiä, koska emme tarvitse toista ihmistä muuta kuin sitä varten, että hän täyttää rakkaudennälkäämme, muuten pärjäämme omillamme.

Keskustelimme pitkään myös vilpittömästä naiiviudesta, joka syntyy tosissaan tekemisestä, aidosta välittämisestä ja ihmisten välisestä veljeydestä. Päätimme, että haluamme esitykseen naiiviutta hyvässä mielessä ilman ironian ja kyynisyyden häivääkään, koska vilpitön naiivius on lähes kadonnut maailmasta ja teatterin tekemisestä. Waltarikin oli romantikko, miksemme siis mekin olisi. Esityksen lävistäisi vaaleanpunainen lanka, joka toisi kauniin turhuuden ilosanomaa kohtaukseen, kun kohtaukseen, toisinaan avoimen roiskivasti, toisinaan peitetymmin.



Keskustelun jälkeen purimme ajatuksemme toiselle ryhmälle. Yhtäläisyyksiä löytyi paljonkin, mm. ajasta ja paikasta olimme jokseenkin samaa mieltä. Samoin nousi toistuvasti esille joitakin aiheita, teemoja ja tyylilajeja: aikahyppäykset, muisti, välähdykset, keskeneräisyyden estetiikka, illuusioiden luominen ja rikkominen, assosiaatioketju, montaasi, dissosiaatio, etsintä, itsensä kommentoiminen, itsensä ulos kirjoittaminen, läsnäolo, heittäytyminen, itsekkyys, itsetuho, kohtaamattomuus, saavuttamaton rakkaus, surrealistisuus, muuttumattomuus, rakkaus ja romantiikka kaiken tekemisen taustalla, ihmisen ykseys, veljeys, välittäminen, tunnustetuksi tuleminen, kuulluksi tulemisen tarve, keskeneräisyyden pelko, tyhjyyden ja tekemättömyyden pelko.

Lopuksi teimme yhteenvetoa, mikä ei tietenkään ollut helppoa.

Aiheet: itsensä ulos kirjoittaminen (itsensä ulkopuolella eläminen), muisti ja keskeneräisyys.

Väite: Ihminen on ihmiselle ainoa veli.

Paikka: Mikan pää suhteessa ympäröivään maailmaan ja aikaan.

Aika: tässä ja nyt, eikä koskaan, sudenhetkellä.


tuitui

-Tiia