Kaksi kokonaista viikkoa kurssia(eli prosessia) on nyt takana. Muutama, minä mukaanlukien, ehti jo eilettäin ihmetellä kuinka paljon on ehtinyt tapahtua näinkin vähässä ajassa. Toisaalta palapeli on vielä hyvin hajanainen, mitään pohjaakaan ei vielä ole, mutta se on tässä vaiheessa varsinkin tällä työtavalla varsin luonnollista. Tiedon rippeitä ja palasia, ideoita ja visioita, lähtökohtia ja hahmotelmia on kuitenkin pohdittu varsin ahkerasti ja innokkaaasti ja väliin olo on päivän jälkeen ollut melko uupunut. Mikasta, hänen elämästään ja tuotannostaan - niin runoudesta, proosasta kuin näytelmäkirjallisuudesta - sekä näkemyksistä ja aatteista, on satanut yllemme palasia sieltä, täältä. On käyty keskusteluja, heitelty ilmaan mahdollisia aiheita ja esityksen muotoon ja dramaturgiaan liittyviä visioita. Mielestäni on luotu melkoisen luova ilmapiiri. Tänään perjantaina kartoitettiin ja käytiin läpi hieman tuotannollista puolta.
Projektin "tuotantopuolen ydinryhmä" eli teatterituotannon opettaja Petri Pullinen, koulumme tuottaja Saara Wacklin, sekä kulttuurituotannon 2.vuosikurssin opiskelija Janika (sorry, en muista sukunimeä!) esittäytyivät. Päivän pääteemana oli teatterituotannon eri vaiheiden nopea läpikäyminen Petri Pullisen johdolla sekä Saaran vetämä infopaketti markkinoinnista ja tiedottamisesta. Pienen väännnön jälkeen saatiin myös sovittua eri osa-alueista harjoituskauden aikana vastaavat pienryhmät. Kyseessä olivat
Tuotanto
Lavastus
Puvut
Kuva
Rekvisiitta
Dramaturgia
Valo
Ääni
Musiikki
Liike
Ohjauksen assistointi
Osaan ryhmiä valikoitui hieman enemmän ihmisiä, osaan vähemmän, osaan jopa ei ollenkaan(esim.lavastus). Mutta täytyy muistaa, että kaikki liittyy kaikkeen ja yhdessähän tätä tehdään.
Tämä päivä vielä lyhyesti:
Petrin slideshow oli niin sanottu "peruskaava" jossa eri teatterituotannon vaiheet( mm. tekstin valinta, tuotannon käynnistäminen, tiedottaminen, julkisuus, toteutusvaihe ym.) oli eroteltu noin kymmeneen eri kohtaan. Toki se ei ollut mikään tyhjentävä totuus, koska monesti eri osa-alueet liittyvät ja sekoittuvat toisiinsa tai toteutetaan eri järjestyksessä. Varsinkin tässä kyseisessä tapauksessa asianlaita on varsin toinen. Mitään valmista tekstiä ei ole. Kaikki syntyy meistä ja ajan myötä, pikkuhiljaa. Näin ollen myös tiedottaminen ja markkinointi, mahdollisten sopimusten ja lupien hankinta ynnä muut elävät sen mukaan minkälaiseksi esitys muototutuu ja millä keinoin se tullaan esittämään. Mitä tullaan tarvimaan? Mistä tämä koko juttu is about? Jonkinlaiset rajat ja deadlinet tietysti tuotannollisissa seikoissa täytyy lyödä lukkoon jo hyvinkin aikaisessa vaiheessa.
Iltapäivällä Saara siis kertoi hiukan markkinoinnista ja tiedottamisesta. Mitä se on? Millä keinoin voidaan tiedottaa ja kenelle? Tärkeäksi muodostui monen muun seikan lomassa se, että kaikille esitystä ei voi tehdä. Mitä tarkemmin kohderyhmän saa valikoitua, sitä helpommin sitä on juuri heille mainostaa. Sen ei tietysti saa sulkea pois sitä seikkaa, että kuka tahansa voi tulla esitystä katsomaan. Ilmitulleita keinoja on monia... tempaukset, puffijutut ja artikkelit lehdistössä, lehtimainokset(kallista!), menopalsta-vinkit, puskaradio... Juteltiin myös, että tänä päivänä perus tolppa- eli julistemainonta on menettänyt roimasti merkitystään. Se on totta. Meillä on käytössä varsin toiset keinot joilla varmasti tavoittaa enemmän ihmisiä: sähköpostilistat sekä ah, niin ihmeellinen Facebook! Keskitettyä ryhmämyyntiä koulussamme on kuulemma vasta alettu harrastaa. Se on hyvä. Olen käsittänyt että melkeinpä suurin osa(ainakin jutuissa missä minä olen ollut mukana) maksaneista katsojista on myytyjä ryhmiä. Jos keskiarvoisesti koulun esitysten täyttöaste on 60%, niin otetaanpa me tavoitteeksi ainakin 70%? (!)
Huh, tuleepa tekstiä. Sorry, en voi sille mitään. Mutta kohta lopetan. Päivän puolessa välissä ohjaajamme Timo "Ratsi" Raatikainen piipahti taas käymään. Luimme loppuun Mikan näytelmän Myöhästynyt hääyö, jonka olimme aloittaneet viikko sitten. Hupsu farssimainen komedia Otosta jonka aamu ei mene ihan putkeen: hän on mennyt naimisiin! väärinkäsityksiä, sekoilua, amerikan eno yllätyskäynnillä ja ikionnellinen loppu jossa kaikki kääntyy parhain päin. näytelmä edustaa Waltarin viihtellisempää puolta ja kieltämättä tuntui hieman vanhahtavalta tänä päivänä luettuna. Mutta sittenkin... oli siinä jotain. Esitys pyörii Espoon kaupungiteatterissa juuri ensi-iltansa saaneena ja T.Raatikaisen ohjaamana. Jäämme odottamaan keskusteluja siitä proggiksesta hänen kanssaan lähempänä joulua.
Nyt tämä on tässä. Huh! Ensi viikolla samat naamat muttauudet kujeet... HYVÄÄ VIIKONLOPPUA KAIKILLE!!
Blogiterkuin ToniJ!
perjantai 7. marraskuuta 2008
"Tytöt tanssii taustalla masentuneina"
Torstai 6.11 työjärjestys:
1. Mitä näitte? Esitelkää luokalle Ateneumin Mika Waltari -näyttelystä valitsemanne taulu kuvallisesti.
2. Cesar Vallejo - "Talossa ei enää asu ketään --"
Minkä värinen? Valitse väri värikartalta.
3. Hypoteesi: Lavastus on aina ohjauksellinen seikka?
4. Kolme kirjaa:
Reija Hirvikoski - Tahdon tiellä. Lavastajan rooli ja asema.
Måns Hedström. Teatterin visuaalinen suunnittelija.
Kaisa Korhonen, Hanna-Leena Helavuori - Kiihottavasti totta
Pala epäsäännöllistä lautaa, jossa häivytetty tunturimaisema, joka nauraa partaansa, sillä on oikeasti kirjapaino. Jääkaappirunoutta, rinnakas Kristus, tsunamin odotusta Vanhankaupunginlahdelta, kosketuksen kaipuuta, valokuvia.. Waltariakin koskettaneet taiteilijat, Saarinen, Mäkilä, Kanerva, Myntti ja Markkula, herättivät meissäkin kuvallisuutta. Teoksia oli yhtä monta kuin oppilaita, eikä samaa teosta esitelty kahta kertaa. Mutta missä luuraavat suomen taidehistorian merkittävät naistaiteilijat? Lavastajat, kirjailijat, kuvataiteilijat? Homerosta matkien myös Suomen historiaa ovat kirjoittaneet miehet miesten näkökulmasta. Naisille ei ole historiassa tilaa.
Reija herätteli meitä ajattelemaan, näkemään uusia kulmia lavastukseen sekä lavastajan ja ohjaajan väliseen suhteeseen, minkä uskon herättäneen monet nykypäivään. Toimiiko ohjaaja ylimmäisenä vallankäyttäjänä, jyränä, joka mielivaltaisesti rakentaa esityksen taiteellisten ambitioidensa ympärille torjuen työryhmän ehdotuksia? Tuskin. Jos lavastajan roolina on vain tuoda lavalle ohjaajan valmiit suunnitelmat, eikä osallistua luovaan prosessiin, ohjaaja ei tarvitse lavastajaa. Hän voi viedä suunnitelmansa verstaalle. Ohjaaja voi myös ohjaamisen lisäksi siis lavastaa, puvustaa, käsikirjoittaa ja näytellä. "That's fine!", kuten Reija totesi. Jokainen valitsee oman tiensä.
On mahdollista, että ohjaaja ja lavastaja toimivat yhteistyössä ja että esityksen visuaalinen lopputulos on heidän yhteistyönsä tulos. Hyvällä ohjaajalla ei aina ole visuaalista silmää. Poikkeuksiakin löytyy, esimerkiksi Pamela Howard on sekä ohjaaja että lavastaja. Eikä tämäkään ole niin yksioikoista.
Keskustelussa pohdittiin paljon ohjaajan ja lavastajan asemaa esitysprosessissa. Itse ymmärrän ohjaajan henkilönä, joka säilyttää punaiset langat käsissään. Hänen tehtävänään on huolehtia, että yhteistyö työryhmien (lavastus, puvustus, rekvisiitta, valo, ääni, tekniikka jne.) välillä on mutkatonta. Lisäksi, Reijaa lainatakseni, edellisen toteutumiseksi ohjaajan tehtävänä on valita työryhmänsä jäsenet niin, että henkilöiden välille syntyvän kitkan määrä on minimissä.
EK
1. Mitä näitte? Esitelkää luokalle Ateneumin Mika Waltari -näyttelystä valitsemanne taulu kuvallisesti.
2. Cesar Vallejo - "Talossa ei enää asu ketään --"
Minkä värinen? Valitse väri värikartalta.
3. Hypoteesi: Lavastus on aina ohjauksellinen seikka?
4. Kolme kirjaa:
Reija Hirvikoski - Tahdon tiellä. Lavastajan rooli ja asema.
Måns Hedström. Teatterin visuaalinen suunnittelija.
Kaisa Korhonen, Hanna-Leena Helavuori - Kiihottavasti totta
Pala epäsäännöllistä lautaa, jossa häivytetty tunturimaisema, joka nauraa partaansa, sillä on oikeasti kirjapaino. Jääkaappirunoutta, rinnakas Kristus, tsunamin odotusta Vanhankaupunginlahdelta, kosketuksen kaipuuta, valokuvia.. Waltariakin koskettaneet taiteilijat, Saarinen, Mäkilä, Kanerva, Myntti ja Markkula, herättivät meissäkin kuvallisuutta. Teoksia oli yhtä monta kuin oppilaita, eikä samaa teosta esitelty kahta kertaa. Mutta missä luuraavat suomen taidehistorian merkittävät naistaiteilijat? Lavastajat, kirjailijat, kuvataiteilijat? Homerosta matkien myös Suomen historiaa ovat kirjoittaneet miehet miesten näkökulmasta. Naisille ei ole historiassa tilaa.
Reija herätteli meitä ajattelemaan, näkemään uusia kulmia lavastukseen sekä lavastajan ja ohjaajan väliseen suhteeseen, minkä uskon herättäneen monet nykypäivään. Toimiiko ohjaaja ylimmäisenä vallankäyttäjänä, jyränä, joka mielivaltaisesti rakentaa esityksen taiteellisten ambitioidensa ympärille torjuen työryhmän ehdotuksia? Tuskin. Jos lavastajan roolina on vain tuoda lavalle ohjaajan valmiit suunnitelmat, eikä osallistua luovaan prosessiin, ohjaaja ei tarvitse lavastajaa. Hän voi viedä suunnitelmansa verstaalle. Ohjaaja voi myös ohjaamisen lisäksi siis lavastaa, puvustaa, käsikirjoittaa ja näytellä. "That's fine!", kuten Reija totesi. Jokainen valitsee oman tiensä.
On mahdollista, että ohjaaja ja lavastaja toimivat yhteistyössä ja että esityksen visuaalinen lopputulos on heidän yhteistyönsä tulos. Hyvällä ohjaajalla ei aina ole visuaalista silmää. Poikkeuksiakin löytyy, esimerkiksi Pamela Howard on sekä ohjaaja että lavastaja. Eikä tämäkään ole niin yksioikoista.
Keskustelussa pohdittiin paljon ohjaajan ja lavastajan asemaa esitysprosessissa. Itse ymmärrän ohjaajan henkilönä, joka säilyttää punaiset langat käsissään. Hänen tehtävänään on huolehtia, että yhteistyö työryhmien (lavastus, puvustus, rekvisiitta, valo, ääni, tekniikka jne.) välillä on mutkatonta. Lisäksi, Reijaa lainatakseni, edellisen toteutumiseksi ohjaajan tehtävänä on valita työryhmänsä jäsenet niin, että henkilöiden välille syntyvän kitkan määrä on minimissä.
EK
torstai 6. marraskuuta 2008
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Haluan kommentoida jo alkanutta prosessiamme: On tyydyttävää ja ainoastaan oikein antaa produktiolle se aika, joka sille kuuluu. Helsingin taiteellinen teatteri korosti harjoituskauden pituuden merkitystä taannoisen esityksensä käsiohjelmassa. Se ajankäyttö sotii vastaan talousindeksejä. Olen itsekin kasvanut kiivauteen; on hankala taipua prosessimme frekvenssiin ja pituuteen.
Toiseksi: 15 hengen ryhmätyö on aina haastavaa. -En saata vain haastaa itseäni; visioiden yhteensulauttaminen ja silti kompromissiesityksen väistäminen lienevät useimmille suurin haaste, se yhteinen. Opiskelijoiden totutuista tekotavoista huolimatta kuljetaan jotakin kohti; minä haluaisin jo alkaa rajata, kirkastaa aihetta. Asetun vuoropuheluun, toisaalta haluan tyrmätä ne ideat, jotka eivät mitenkään mahdu jo prosessissa olevaan, löyhään visiooni.
Keskiviikkona 5.11. käsittelimme tematiikkaa kuvan kautta, toisen osion diskurssi käynnistettiin opiskelijoiden valitseman tekstimateriaalin pohjalta. Kuunnellessani 14 opiskelijaa itseni lisäksi avaamassa aivoituksiaan muulle ryhmälle tein yksinomaan töitä etsiäkseni kaikista tärkeitä yhtymäkohtia; olin kulkemassa jo kohti seuraavaa vaihetta, konkretiaa.
Konkretialla viittaan tässä siihen, mikä meissä puhuttelee, provosoi, herättää kysymyksiä tai vie/potkii eteenpäin.
Tässä kohden myös huomaan, että totunnaisesti kuvalähtöisenä ihmisenä kaipaan nyt silkkaa sisältöä, joka seuraavaksi saa jonkin muodon. Muoto on tällä kertaa alisteista sisällölle.
Minua ei edelleenkään kiinnosta Mika Waltarin luonteen ominaispiirteet, vaan ihmisen kuvaaminen yhteiskunnassa.
Samaan lopputulokseen varmasti päädytään monia teitä, itse prosessoin tällä hetkellä yksityise kautta (toivon mukaan) universaaliin. On haettava kosketuspinta, jokin mikä provosoi eteenpäin.
Nyt ajankohtaiselta tuntuu, millä ja miten ei vain kuvata sitä nykytilaa valitsemastamme perspektiivistä mahdollisesti muistinvaraista ja tarinankerrontaan perustuvaa menneisyyttä vasten, vaan myös käsitellä aihetta, väittää ja ehdottaa jotakin. Valita itsellemme olennainen - se mikä tuntuu - maalaamatta pelkkää kuvaa jostakin.
Kolmanneksi: myös ajankohtainen aatos lienee ns. sirpaleisen dramaturgian sisällöllinen eheys, sen logiikka ja mielekkyys tekijälleen. Jonkin jatkuvuus aliarvioimatta katsojaa vaikeaselkoisuudella. Suunta: Paljous tiivistyy esityksessä pelkistetyksi paljoudeksi.
Toiseksi: 15 hengen ryhmätyö on aina haastavaa. -En saata vain haastaa itseäni; visioiden yhteensulauttaminen ja silti kompromissiesityksen väistäminen lienevät useimmille suurin haaste, se yhteinen. Opiskelijoiden totutuista tekotavoista huolimatta kuljetaan jotakin kohti; minä haluaisin jo alkaa rajata, kirkastaa aihetta. Asetun vuoropuheluun, toisaalta haluan tyrmätä ne ideat, jotka eivät mitenkään mahdu jo prosessissa olevaan, löyhään visiooni.
Keskiviikkona 5.11. käsittelimme tematiikkaa kuvan kautta, toisen osion diskurssi käynnistettiin opiskelijoiden valitseman tekstimateriaalin pohjalta. Kuunnellessani 14 opiskelijaa itseni lisäksi avaamassa aivoituksiaan muulle ryhmälle tein yksinomaan töitä etsiäkseni kaikista tärkeitä yhtymäkohtia; olin kulkemassa jo kohti seuraavaa vaihetta, konkretiaa.
Konkretialla viittaan tässä siihen, mikä meissä puhuttelee, provosoi, herättää kysymyksiä tai vie/potkii eteenpäin.
Tässä kohden myös huomaan, että totunnaisesti kuvalähtöisenä ihmisenä kaipaan nyt silkkaa sisältöä, joka seuraavaksi saa jonkin muodon. Muoto on tällä kertaa alisteista sisällölle.
Minua ei edelleenkään kiinnosta Mika Waltarin luonteen ominaispiirteet, vaan ihmisen kuvaaminen yhteiskunnassa.
Samaan lopputulokseen varmasti päädytään monia teitä, itse prosessoin tällä hetkellä yksityise kautta (toivon mukaan) universaaliin. On haettava kosketuspinta, jokin mikä provosoi eteenpäin.
Nyt ajankohtaiselta tuntuu, millä ja miten ei vain kuvata sitä nykytilaa valitsemastamme perspektiivistä mahdollisesti muistinvaraista ja tarinankerrontaan perustuvaa menneisyyttä vasten, vaan myös käsitellä aihetta, väittää ja ehdottaa jotakin. Valita itsellemme olennainen - se mikä tuntuu - maalaamatta pelkkää kuvaa jostakin.
Kolmanneksi: myös ajankohtainen aatos lienee ns. sirpaleisen dramaturgian sisällöllinen eheys, sen logiikka ja mielekkyys tekijälleen. Jonkin jatkuvuus aliarvioimatta katsojaa vaikeaselkoisuudella. Suunta: Paljous tiivistyy esityksessä pelkistetyksi paljoudeksi.
tiistai 4. marraskuuta 2008
Mika ja Mikan taiteilijaystävät
Oli virkistävää olla poissa kouluympäristöstä. Oli myös virkistävää käyttää muita kanavia hahmottaa maailmaa kuin lukemista. Tutustuimme tänään Ateneumin Mika Waltari ja taiteilijaystävät –näyttelyyn (http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=15677) sekä Mirjami Ihon taiteelliseen opinnäytteeseen Mika, mese ja mä (http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=13004). Päivän informaatioähkyssä riittää taas pureksittavaa enemmän kuin yhdeksi illaksi.
Museodraamallisen ”opastuskierroksen” jälkeen saimme tehtäväksi palata näyttelytilaan ja valita sieltä yksi taulu, joka koskettaa itseä eniten. Siitä sitten huomiseksi kirjoittaa, miksi valitsi juuri tämän taulun eli mikä oli se asia, joka lumosi sekä pohtia, mikä tässä taulussa oli(si voinut olla) merkityksellistä Mikalle. Mika, mese ja mä auttoi ainakin itseä lähestymään näyttelyä vähän helpommin. Sillä tietomäärällä, minkä kanssa näyttelyyn aamulla menin, ei olisi hurjia tauluista irti revitty. Nyt tiesi jokaisesta maalarista ja joistakin seinillä riippuvista tauluista edes jotain.
Mikan ja minun taidekäsitykset eivät ihan kohdannneet. Iso osa tauluista oli juuri sellaista taidetta, joka ei miellytä esteettistä silmääni. Kaaosta, värien sekamelskaa, groteksia, surrealistista… Valitsepa siinä sitten joku, joka koskettaa. Kun suurin osa tauluista vain työntää luotaan. Istuinkin pitkään katselemassa mustavalkoisia elokuvatrailereita ja otteita mm. Komisario Palmusta ja Kulkurin valssista. Ne miellyttävät, nuo Waltarin kepeämmät hupailut, aina välillä tässä vakavassa ja ankarassa maailmassa.
Pohdin taas kaunista turhuutta. Se on noussut minulle Waltarin teemoista yhdeksi tärkeimmistä. Minusta on vapauttavaa, että joku sanoo ääneen kaiken sen huonoa omaatuntoa aiheuttavan turhamaisen koristelun olevan sallittua, ei, jopa välttämätöntä ihmiselle. Sitähän maalauksetkin ainakin joltain osalta ovat.
Lopulta päädyin juttusille pienen laudankappaleen kanssa, jolle Aimo Kanerva oli taiteillut maiseman (Marrasjärvellä 1956). Juttua riitti pitkäksi aikaa, inspiroiduin aivan, yllättäen itseni kertakaikkisesti.
Näyttely tuntui aluksi jäävän hyvin irtonaiseksi osaksi muuta käymäämme prosessia. Kävimme katsomassa tauluja, jotka ovat maalanneet kuvataiteilijat, joita Mika on arvostanut? Jotkut tauluista Mika oli itse omistanut. Näyttelyyn oli rakennettu huone, joka on samanlainen kuin Mikan (muistaakseni) olohuone oli. Mutta mitä muka voi saada irti kirjailijan taulukokoelmasta? Kyllähän selvää yhteyttä taulujen ja Mikan tekstien välillä löytyy. Ainakin sen tiedon valossa, että tietää Waltarin olleen vaikutteille altis. Mutta saiko Mika vaikutteita kirjoihinsa tauluista, jotka peittivät hänen työhuoneensa seiniä, vai valitsiko hän ne vastaamaan mielenmaisemaansa? Muna vai kana?
- Eikku -
sunnuntai 2. marraskuuta 2008
Mikä ihminen on? - kysymys punaisesta sulasta ja tulevaisuudesta
Päivän aikana heille tapahtuu seuraavia asioita:
Suurella valkoisella paperilla ohjaajuus. Edessämme seisoo (istuu silmät kiinni ja otsa rypyssä) Auktoriteetti, jonka eteen heitämme patsaita, vienoja ja kainoja ajatuksiamme siitä millainen on ohjaaja, kuka on ohjaaja. Kuka sinä olet? Seuraa väistämätön seuraava kysymys: ohjaako prokkistamme Jeesus, Shakespeare, Kusipää vai Pertsa Vaan?
Onko pakko määritellä itsemme?
on, sillä:
Kerro mitä olet ohjannut, millainen olet ohjaajana, millainen on tulevaisuutesi ohjaajana, mitä haluat saada irti ohjaajasta nyt?
- Seuraa vääntelehtimistä, vähättelyä ja suurentelua, totuutta, arkoja unelmia ja vahvoja unelmia.
Seuraa poliittinen nousu ja sen tukahdutus, lounas ja kuvottava keskustelu eritteistä juuri ennen jatkoa (onko tosiaan niin että parisuhteen mitta on siinä missä määrin kestää toisen ihmisen eritteitä?)
Jaamme tehtäviä: kuka haluaa tehdä ja mitä? Ajatukset ryntäilevät päässä; mitä haluan irti kurssista, mitä en osaa, mitä osaan, mitä voisin oppia, ei arvolatauksia tehtävien kesken mutta tuo oli kyllä vasta kolmas valinnoissani… Onneksi armon aikaa annettaan viikko, jokin rauha kenties löytyy.
Matkalla bussipysäkille Mir. mainitsee kauniin turhuuden mutta sitä ennen seuraa tuskastuttava lukuhetki Waltarin Myöhästyneestä hääyöstä. Miten tämä mies, joka kirjoitti sielussa saakka kolisevia kirjoja, saattoi kirjoittaa myös tämän ihmissuhdefarssin, joka vain löyhin vedoin kertoo jotain naisvihasta ja laskelmoinnista. ehkä.
Annan muutaman päivän kuluessa anteeksi Waltarille hömpän, mutta suurella varauksella. Kirjoita kaunista turhuuttasi vain, viimeinen sanasi ihmisestä tuskin löytyy kuitenkaan sieltä.
En voi sille kuitenkaan mitään että matkalla kotiin ja viikonlopun aikana (minä luopio kirjoitan perjantaita vasta sunnuntaina) mietin annettua lausetta ”Mikä ihminen on” ja kokeilen vaihtuvia lauseita sen perään.
Mikä ihminen on
sen kirjoittaessa kuin mainostoimiston sanatykki
Mikä ihminen on
kun elämä kiertää manian ja depression sykliä
Mikä ihminen on
kun se etsii itseään tuhansien vuosien verran eikä vieläkään tiedä
Mikä ihminen on
kun…
Onneksi meillä on aikaa kysyä vielä monien kuukausien ajan.
Henr.
Suurella valkoisella paperilla ohjaajuus. Edessämme seisoo (istuu silmät kiinni ja otsa rypyssä) Auktoriteetti, jonka eteen heitämme patsaita, vienoja ja kainoja ajatuksiamme siitä millainen on ohjaaja, kuka on ohjaaja. Kuka sinä olet? Seuraa väistämätön seuraava kysymys: ohjaako prokkistamme Jeesus, Shakespeare, Kusipää vai Pertsa Vaan?
Onko pakko määritellä itsemme?
on, sillä:
Kerro mitä olet ohjannut, millainen olet ohjaajana, millainen on tulevaisuutesi ohjaajana, mitä haluat saada irti ohjaajasta nyt?
- Seuraa vääntelehtimistä, vähättelyä ja suurentelua, totuutta, arkoja unelmia ja vahvoja unelmia.
Seuraa poliittinen nousu ja sen tukahdutus, lounas ja kuvottava keskustelu eritteistä juuri ennen jatkoa (onko tosiaan niin että parisuhteen mitta on siinä missä määrin kestää toisen ihmisen eritteitä?)
Jaamme tehtäviä: kuka haluaa tehdä ja mitä? Ajatukset ryntäilevät päässä; mitä haluan irti kurssista, mitä en osaa, mitä osaan, mitä voisin oppia, ei arvolatauksia tehtävien kesken mutta tuo oli kyllä vasta kolmas valinnoissani… Onneksi armon aikaa annettaan viikko, jokin rauha kenties löytyy.
Matkalla bussipysäkille Mir. mainitsee kauniin turhuuden mutta sitä ennen seuraa tuskastuttava lukuhetki Waltarin Myöhästyneestä hääyöstä. Miten tämä mies, joka kirjoitti sielussa saakka kolisevia kirjoja, saattoi kirjoittaa myös tämän ihmissuhdefarssin, joka vain löyhin vedoin kertoo jotain naisvihasta ja laskelmoinnista. ehkä.
Annan muutaman päivän kuluessa anteeksi Waltarille hömpän, mutta suurella varauksella. Kirjoita kaunista turhuuttasi vain, viimeinen sanasi ihmisestä tuskin löytyy kuitenkaan sieltä.
En voi sille kuitenkaan mitään että matkalla kotiin ja viikonlopun aikana (minä luopio kirjoitan perjantaita vasta sunnuntaina) mietin annettua lausetta ”Mikä ihminen on” ja kokeilen vaihtuvia lauseita sen perään.
Mikä ihminen on
sen kirjoittaessa kuin mainostoimiston sanatykki
Mikä ihminen on
kun elämä kiertää manian ja depression sykliä
Mikä ihminen on
kun se etsii itseään tuhansien vuosien verran eikä vieläkään tiedä
Mikä ihminen on
kun…
Onneksi meillä on aikaa kysyä vielä monien kuukausien ajan.
Henr.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
