Psykedeelisiä värikuvia ja tissit

Tanssisalissa oli jos jonkinmoisia sähköisiä vempeleitä pitkällä pöydällä. Kai Ansio vei meidät tänään projisoinnin ihmeelliseen maailmaan. Kävimme ensin läpi kierroksen, mitä kukakin on tehnyt ja kuinka paljon vai onko ollenkaan. Osa oli ränkläillyt vähäsen jotain, muutama vähän enemmän ja muutama ei juurikaan. Itse en tiedä laitteista juuri mitään, mutta jostain syystä osaan niitä aika ajoin käyttää. ”En tiedä mitään” taisi olla yleisin vastaus.

RGB:t, DVI:t, RCA:t, LVI:t, KGB:t ja NHL:t meni hiukkasen ohi. Myönnän, että keskittyminen ontui tänään pahemman kerran. Pitänee kerrata vielä itsekseen. Näitä asioita oppisi varmasti helpommin käytännön kautta. Hyvä näinkin päin, nyt niistä on edes joku muistijälki aivoissa.

Katsoimme videotykin erilaisia säätöjä, kuinka mikserillä voi leikkiä, ja mitä voi tehdä tietokoneohjelmilla. Psykedeelisiä kuvia, värejä, välkettä… Kaksi kuvaa pulpahti mieleen: takaseinään projisoitu hypnotisointiympyrä ja kaikkiin näyttämön seiniin sekä kattoon projisoidut aivoimpulssikuviot (en tiedä vielä mitä tuo tarkoittaa, mutta siis niin että kaikilla pinnoilla on sama kuvio, ollaan jossain sisällä).

Itse suhtaudun projisointiin vähän skeptisesti. Varsinkin videokuvan ja animaatioiden. Projisointia käytetään nykyään todella paljon, se on menettänyt mielestäni tehoaan ja sanoisin, että se on jopa melko kulunut juttu. Mutta, kuten Kaikin totesi, projisoinnin voi tehdä joko todella hienosti, tai sitten sillä voi pilata paljon.

Ehkä olen itse nähnyt pääsääntöisesti huonoa projisointia.

Tämä päivä varmasti selkenee viikonlopun aikana pienessä päässäni. Kunhan aivoimpulssini saavat jäsenneltyä kaiken ärsykemateriaalin.

Niin, ja tärkeimmät viimeiseksi:

1. Älä liikuttele videotykkiä kun se on kuuma!
2. Samalla piuhalla et saa vietyä valoa/kuvaa ja ääntä!

Viikonloppuja,

Eikku

Mika Waltarin kavereita?

Liikutus

Nyt täytyy kyllä tehdä pieni tunnustus. En muista yhtään, mitä tänään on tehty. Olin paikalla, muistaakseni äänessä lähes tauotta ja tauosta tuleekin mieleeni pieni välähdys juoksemisesta käytävää pitkin. Kävimme läpi uusia kohtausaihioita jatkaen siitä, mihin eilen jäimme. Annoimme ja saimme rakentavaa palautetta. Jakauduimme kahteen ryhmään: toinen askarteli audiovisuaalisen ja liikkeellisen materiaalin parissa, toinen tekstien. Nautin työskentelystä ensiksi mainitussa porukassa, kehoni huutaa liikettä, liikuttumista, liikuttamista. Välillä tuntuu, että lähden lentoon kaikkien niiden impulssien voimasta, mitä arvon opiskelijatovereideni ideoista kumpuaa. Olen onnellinen saadessani tulla kouluun joka aamu. En ole erityisen rakastunut Mika Waltariin, mutta se ei menoa haittaa. Mika kestää sen kyllä.

T. Nelli

Alkuviikon ahdistusta, luomisen tuskaa

Talvimaisema maisemaluokan ikkunasta, kauniimpi kuin ennen, mutta silti turhan harmaa. Hyvä olla taas Sussan kanssa, mutta kuitenkin, minua ahdistaa.


Melkein kaikki ovat paikalla, ja aamu alkaa sillä, että käydään vuoronperään, mutta vapaassa järjestyksessä, läpi tuntemuksia viime viikosta ja lumen tulosta. Tuntuu kuin lunta leijailisi kaiken välissä, tämän hetken ja viime viikon, tiistai-aamun ja sunnuntai-illan huuman, olo on hieman epätodellinen, kuin unessa. Tai ehkä vain nyt, yön pimeydessä kun lähestyn suden hetkeä, ja saan kiinni vain niistä muistoista, jotka ruokkivat tätä omituista tunnelmaa, nautin niistä.

Viime viikko herätti paljon positiivisia tuntoja, mutta inspiroitumisesta ja valoihin hullaantumisesta huolimatta, en itse edelleenkään ole saanut mitään aikaan. Pää on edelleen niin täynnä, Mikaa, valoja, kuvia, materiaaleja, kaikkea sitä, mikä on mahdollista, että sovittujen aiheidenkaan puitteessa on vaikeaa tarttua mihinkään, ja sain sellaisen käsityksen, että muillakin oli samankaltaisia tuntemuksia.

Vaikeaa saada nukutuksi, vaikeaa pitää yllä rakkautta Mika Waltariin, vaikeaa ymmärtää ja vaikeaa olla yrittämättä ymmärtää, vaikeaa olla jumittumatta tai loukkaamatta itseään sirpaleisiin. Keskeneräisyys vainoaa meitä, vaikka viehättääkin. Luomisen tuska kulkee kanssamme.

Ennen lounasta katsoimme Atro Lahtelan tv-dokumentin
Mika Waltari, Tunturikatu 13.
Oli hauskaa katsoa dokumentti vasta nyt, kun Mika on jo alkanut tulla tutuksi, ja palauttaa mieleen myös joitakin Mikaa puhutelleita kiinnostavia teemoja, jotka olivat unohtuneet tai jotka olimme sivuuttaneet. Kuten esim. Mikan kompleksinen suhde naisiin ja erotiikkaan, jonka valossa meitä paljon inspiroinut Lukittu laatikkokin sai uuden tulkinnan, kun joku tajusi novellin kertovan siitä, ettei kirjailija saanut pesää niin paljon kuin olisi tahtonut. Hehee, no, täytyyhän olla vähän huumoriakin välissä. Ohjelma toimi hyvänä tunnelman kevennyksenä, vaikka ajoikin taas kohti aiheita.

Kristinusko ja erotiikka. Ankara lapsuus ja ongelmallinen suhde pappi isään.
Juopottelu. Alkoholi manian rauhoittajana.
Naiset. Näyttelijätär- "ystävät" vs. vaimo, joka pitää homman hanskassa.
Olavi Paavolaisen mukaan Mika Waltarilla oli "pää madonnan sylissä, mutta kädet hameen alla."
Kaukokaipuu. Asemat. Lähdöt ja tulot.
Dokumentin rakenne, näyttelijä-juontaja-kertoja, joka oli kökköydessään hauska sekä herkullisen omituiset oikeat hahmot, haastateltavat, jotka eivät erityisellä tavalla linkittyneet Waltariin, esim. hammaslääkäri.

Lounaan ja dokumentti-keskustelun jälkeen aloimme käydä läpi uusia kohtausaihioita, joissa oli niin valtavasti etten edes yritä sen tarkemmin kuvailla. Niiden käsittelyä jatkamme huomenna.

Kiitos tästä päivästä, joka ei ollut kiva, mutta hyvä.

Mir