Ruskeaa valoa

Ihmiset keräävät patjoja allensa. Kuuntelemme lattiatasosta Dave Lindholmin “Pieni ja hento ote” -kappaleen pimeässä. Mutta ei se mitään, kohta puhummekin valoista.

Jyrki Sinisalo piti meille siis luennon valojen käytöstä ja niiden suunnittelusta. Esimerkkikuvin pohdimme mitkä seikat valoihin vaikuttavat (mm. värilämpötilat, tehot) ja kuinka ne tilaa muuttavat. Muistiinpanoihin tuli kopioitua muutamia pohjapiirustuksia valoratkaisuista, joita Jyrki demotakseen piirsi meille. Väripesu ja sivulamppu. Sivuvalo tuo liikkeen hyvin esille. On majakanlamppua ja filtteriä. Lämmintä ja kylmää valoa.

Teimme myös konkreettisia harjoituksia. Oranssista paidasta tuli väritön paituli kun sinistä väriä syötettiin siihen, mustien tuolinjalkojen hohkaessa sinistä. Seuraavaksi muutamat toimivat marsuina lavalla, yhdistettiin musiikkia ja valoja. Mahtavaa katsoa, kuinka pienestäkin voi saada suuria tunnelmia aikaan.

Vaikka tänään emme vielä äänistä varsinaisesti puhuneetkaan, symppaan tämän päivän jälkeen äänten sekä valojen merkitystä entistä enempi. Koska opiskelemme teatteria ns. monisuuntaisesti, olisi hyvä saada tätäkin puolta lisää. Hyvä oli päivä, koska en lamppujen kanssa - kattolamppuja lukuun ottamatta - ole ollut sen suuremmin tekemisissä. Esitykseen vaaditaan esiintyjä ja katsoja, sanotaan, mutta hyvä illuusio ei pahene tunnelman luomisesta. Kunhan muistaa (vaalean)punaisen lankansa.

Päivän aikana tuli puhetta omasta kädenjäljestä ja tekemisestä. Koska emme ole kirurgi-kokelaita, emmekä tekemisissä lääketieteen kanssa, ei ole olemassa valmiita kaavoja. Uskon kyllä, että myös ryhmänä löydämme sen oman, yhteisen jäljen. Ja prosessissa tässä ollaan.

Vähän niin kuin ne tutkijat Kanadassa.. Waltarista tulee väreinä mieleen itselleni ainakin musta, sininen, punainen, se keltainenkin ja ruskea. Kaikkia näitä värejä voidaan tehdä valoksi, mutta ruskeaa ei. Ja sitä valoa sitten jotkut työkseen tutkivat. Ruskeaa valoa siis. Hm. En tiedä olisiko se kuinka mielekäs väri lavalla, mutta sellaista ei kuulemma ole.

No, sitä odotellessa.

Viikonloppuja ja lämmintä valoa (esim. syömällä pizzaa RAXissa, vai miten se oli)
Pia.

Päätä ja hännänpäitä

Torstaisin Reijan kanssa.

Aloimme heti käydä läpi viimeksi saamaamme kotitehtävää: jokainen oli muuttanut viimeksi valkatuista aihekuvista välittyneen tunnetilan joksikin materiaaliksi. Niinpä tilan täyttivät mm. karkkipaperit, tomaattimurska, naulat, öljy, silkki, kivi, vichy, ilmapallot yms., saaden mielikuvituksen ja visiot villeiksi. Loppuhuipennuksena Toni johdatti meidät pommisuojaan, jossa mm. tuli, jää, vesi ja avaruus ympäröivät meidät.

Näyttelijäluokassa teippasimme seinään edellisen kaveriksi toisen valtavan paperin, johon liimasimme ja nimesimme visiointimatkamme varrella mukaan tarttuneita kuvia sekä pieniä esineitä/materiaaleja. Aikaansaamamme ”kartta” oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, ja seisoimme varsin pitkään sen äärellä tekemässä erilaisia havaintoja (jotka tottakai kirjasimme ylös kolmannelle valtavalle paperille).

Seuraavat yli kymmenen valtavaa paperia jaettiin paikallaolijoiden kesken. Piirsimme paperiin tilan, johon Reija pyysi meitä tekemään (Mikan) pään. Aikaa oli muutamisen tuntia. Pöllähdimme hetkeksi jokainen tahoillemme, joku tietokoneelle ja toinen ulos materiaalia keräämään. Päivän taittuessa iltapäiväksi luokan lattia oli täynnä punaposkisia, keskittyneesti ja hartaudella tuhertavia askartelijoita.

Työt teipattiin seinille, ja näky oli komea! Kiersimme ”gallerian” nopeasti läpi niin, että Reija kommentoi jokaista muutamalla sanalla. Itse emme avanneet töitämme muille vielä lainkaan. Nyt päässämme muhinoi monta päätä, päätöntä häntää ja hännänpäätä.

Muiden jo pukiessa ja tehdessä lähtöä, Eikku istui vielä hetken pulpetilla ja antoi katseensa kiertää luokkahuoneen seinillä. Silmät kirkkaina hän pyöritteli päätään, ja suusta purkautui lapsekkaan onnellinen huokaus: ”Miehän voisin jäähä tänne asumaan”.

Kiitos tästä päivästä. Ja kiitos terävistä päistä, joiden kanssa on ilo työskennellä.

Sari

Tässä ja nyt eikä koskaan keskellä viikkoa

Jakauduimme aamulla kahteen ryhmään ja saimme tehtäväksemme pohtia esityksen aihetta sekä sitä, missä ajassa ja paikassa esityksen maailma voisi toteutua.

Aloimme purkaa Waltarin toteamusta "Ihminen on ihmiselle ainoa veli" ja sitä, mitä kaikkea se ajatus voisi sisältää. Ajatuksena oli, että ihmisen tulisi olla ihmiselle veli, mutta ideaalina veljeys ei useinkaan toteudu maailmassa; maailma on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Päädyimme keskustelemaan kohtaamisesta, läsnäolosta ja hetkessä elämisestä. Ihminen ei kuitenkaan olisi ihminen, jollei hän eläisi jollain lailla myös itsensä vieressä, itsensä tiedostaen, itsestään kirjoittaen.

Mutta entä, jos ihminen on aina itselleen "hän", jos hän etupäässä vain kirjoittaa itsestään, luo itselleen jatkuvasti uusia hahmoja, tarkkailee, muttei koskaan oikeasti tunne elävänsä? Jatkuvaa haikeutta. Haikailemista aina toisaalle. Päädyin itse miettimään, mitä sitten tarkoittaa se, että tuntee elävänsä. Monestihan on niin, että onnen tajuaa vasta sitten, kun sen menettää. Tilanteen tärkeyden ymmärtää vasta, kun sitä muistelee jälkikäteen, kun tapahtuneesta muodostaa tarinaa, ajatellen, puhuen, kirjoittaen. Olemme muistoja, hetkiä ja palasia muista ihmisistä, sitä elämämme on. Onko se paha asia, muisteleminenhan on elämän suola. Ja jos käykin niin, että onnen tajuaa sillä hetkellä, kun on onnellinen, tulee surulliseksi, koska samalla hetkellä, kun onnen tajuaa, ymmärtää myös kohta menettävänsä sen. Onnea seuraa aina suru ja haikeus. Mikä siis on se olotila, ettei tiedosta itseään, ettei tarkkaile? Onko sellainen mahdollista muuta, kun hetkittäin? Itsensä tiedostaminen on se, mikä erottaa meidät eläimistä.

Mutta voiko jatkuvasti itsensä vierellä elävä ihminen kohdata toista? Jos on toisaalla, ei ole läsnä ja toinen ihminen jää yksin, mikäli hänkään on siinä. Minä ainakin haluaisin tutkia esityksessä aitoja kohtaamisia ilman mitään turhaa sälää ja toisaalta olisi myös kiinnostavaa tutkia esityksellisesti, mitä se hienovireinen ja arkinen kohtaamattomuus on.



Entä mitä on ihmisen itsekkyys tänä päivänä? Onko ihminen nykyisin itsekkäämpi, kuin ennen? Jos ihminen on perusluonteeltaan muuttumaton, miksi sitten väitetään, että olemme nykyisin niin itsekkäitä ja yksinäisiä? Koska emme tarvitse muita, ei meidän tarvitse mitään muillekaan antaa. Ja siksi olemme kovin yksinäisiä. Olemme yksinäisiä, koska emme tarvitse toista ihmistä muuta kuin sitä varten, että hän täyttää rakkaudennälkäämme, muuten pärjäämme omillamme.

Keskustelimme pitkään myös vilpittömästä naiiviudesta, joka syntyy tosissaan tekemisestä, aidosta välittämisestä ja ihmisten välisestä veljeydestä. Päätimme, että haluamme esitykseen naiiviutta hyvässä mielessä ilman ironian ja kyynisyyden häivääkään, koska vilpitön naiivius on lähes kadonnut maailmasta ja teatterin tekemisestä. Waltarikin oli romantikko, miksemme siis mekin olisi. Esityksen lävistäisi vaaleanpunainen lanka, joka toisi kauniin turhuuden ilosanomaa kohtaukseen, kun kohtaukseen, toisinaan avoimen roiskivasti, toisinaan peitetymmin.



Keskustelun jälkeen purimme ajatuksemme toiselle ryhmälle. Yhtäläisyyksiä löytyi paljonkin, mm. ajasta ja paikasta olimme jokseenkin samaa mieltä. Samoin nousi toistuvasti esille joitakin aiheita, teemoja ja tyylilajeja: aikahyppäykset, muisti, välähdykset, keskeneräisyyden estetiikka, illuusioiden luominen ja rikkominen, assosiaatioketju, montaasi, dissosiaatio, etsintä, itsensä kommentoiminen, itsensä ulos kirjoittaminen, läsnäolo, heittäytyminen, itsekkyys, itsetuho, kohtaamattomuus, saavuttamaton rakkaus, surrealistisuus, muuttumattomuus, rakkaus ja romantiikka kaiken tekemisen taustalla, ihmisen ykseys, veljeys, välittäminen, tunnustetuksi tuleminen, kuulluksi tulemisen tarve, keskeneräisyyden pelko, tyhjyyden ja tekemättömyyden pelko.

Lopuksi teimme yhteenvetoa, mikä ei tietenkään ollut helppoa.

Aiheet: itsensä ulos kirjoittaminen (itsensä ulkopuolella eläminen), muisti ja keskeneräisyys.

Väite: Ihminen on ihmiselle ainoa veli.

Paikka: Mikan pää suhteessa ympäröivään maailmaan ja aikaan.

Aika: tässä ja nyt, eikä koskaan, sudenhetkellä.


tuitui

-Tiia

Tiistai 18.11.2008 - Inspiroivia kohtausaihioita

Tänään taas pitkästä aikaa Sussan johdolla. Tuntui kuin aikaa viime kerrasta olisi kulunut kauemminkin kuin viikko. Päivä aloitettiin ajankohtaisella ja tarpeellisella kurinpalautuksella palauttamattomista tehtävistä. Jokaisen tuli aamutuntien aikana kirjoittaa, kopioida ja palauttaa kaikki tehtävät omaan muovitaskuunsa Sussan kansioon. Tarpeellinen pysäytys meille kaikille uskon. Se, jos tehtäviä jää tekemättä ei ole pois vain itseltä, vaan koko työryhmältä.

Tehtäväselkkauksen jälkeen pidettiin terapia/kuulumisrinki. Varmaan melkein kaikilla tyypeillä oli jäänyt positiivinen, inspiroitunut ja vapautunut olo viimeviikkoisesta. Kuritonta sukupolvea, valistusvideota alkoholista ja tuolilavastustehtävää muisteltiin lämmöllä. Sovittiin, että tällainen keskustelutuokio pidetään tästä lähtien joka viikko, aina tiistai aamupäivisin. Ennaltaehkäisevää toimintaa ryhmän hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Sitten päästiin viimein itse päivän aiheeseen eli uusiin kohtausaihioihin. Mahdollisesti viimeviikkoisen elokuva- ja visuaalispainotteisen työskentelyn inspiroimana, aihiot olivat huomattavasti visuaalisempia ja konkreettisempia kuin aikaisemmalla kerralla. Mahtavia, rohkeita, innovatiivisia ja taitavia ehdotuksia. Välillä ei meinannut itse pysyä penkissä kun innostui ja inspiroitui jonkun ideasta niin pähkinöiksi. Onnellisen ja kauniin liikutuksen vallassa huomasin kuuntelevani ihmisten ajatuksia kuin suuria henkilökohtaisia sielun salaisuuksia. Näiden salaisuuksien jakaminen toi ryhmään uutta turvallisuuden tuntua. Kokemus siitä, että kaikki ideat ovat tervetulleita ja vaikka itse tuntisikin ajatuksensa vielä ihan raakileiksi, voi joku kuitenkin saada niistä kiinni.

Eri ihmisten aihioissa pyöri yllättävän paljon samoja aiheita ja samoja elementtejä. Keskeneräisyyttä, tulta, tuulta, jäätä ja maata. Magiaa, kilpailua, lukittuja laatikkoja, lukittuja minuuksia. Naisia, miehiä, valoja, varjoja, hurmosta, vapautta, samanarvoisuutta. Rakkautta, toivoa, epätoivoa, tuskaa, tuhahtelua ja impulsseja. Kirjoituskoneita, tanssia, ääntä, paperituppoja ja päiväkävelyitä.

Tämän inspiroivan päivän jälkeen jatkaa hyvillä mielin eteenpäin. Ideat ovat olleet niin hienoja, että esityksestä ei voi mitenkään tulla paskaa.

-Tanja

PS. Näin Mika kirjoitti inspiraatiosta runossaan ”Inspiraatio” vuonna 1926:

”Säihkyen ja rätisten
lentävät tuhannet tähdet
mustan tyhjyyden halki,
loistavat miljoonin värein
ja sammuvat kihisten,
kuin demoni olisi ottanut valtaansa
tyhjän sammuvan sieluni
ja puhaltanut sen täyteen
räiskyviä tulisäkeniä.

Silmissäni kiehuvat kekäleet
ja kuumeinen kynäni rätisee tulta,
mutta tähdet hajoavat räiskyen
ja sydämeni pakahtuu surusta,
kun en saa niitä vangituksi.

Mutta tuhannet uudet tähdet
lentävät jälleen räiskyen
ja mielipuolen raivolla
hyökkään niitä tavoittamaan.
Ne polttavat ja kärventävät käteni.
Mutta jumalten hurma:
Vihdoin on vankina yksi!

Sielu taintuneena,
ruumis kuolemanväsyneenä
vainun lyijynraskaaseen uneen.
Kun aamulla katson saalistani
jäljellä on jähmettynyt
laavanpalanen.”