Päivän aikana heille tapahtuu seuraavia asioita:
Suurella valkoisella paperilla ohjaajuus. Edessämme seisoo (istuu silmät kiinni ja otsa rypyssä) Auktoriteetti, jonka eteen heitämme patsaita, vienoja ja kainoja ajatuksiamme siitä millainen on ohjaaja, kuka on ohjaaja. Kuka sinä olet? Seuraa väistämätön seuraava kysymys: ohjaako prokkistamme Jeesus, Shakespeare, Kusipää vai Pertsa Vaan?
Onko pakko määritellä itsemme?
on, sillä:
Kerro mitä olet ohjannut, millainen olet ohjaajana, millainen on tulevaisuutesi ohjaajana, mitä haluat saada irti ohjaajasta nyt?
- Seuraa vääntelehtimistä, vähättelyä ja suurentelua, totuutta, arkoja unelmia ja vahvoja unelmia.
Seuraa poliittinen nousu ja sen tukahdutus, lounas ja kuvottava keskustelu eritteistä juuri ennen jatkoa (onko tosiaan niin että parisuhteen mitta on siinä missä määrin kestää toisen ihmisen eritteitä?)
Jaamme tehtäviä: kuka haluaa tehdä ja mitä? Ajatukset ryntäilevät päässä; mitä haluan irti kurssista, mitä en osaa, mitä osaan, mitä voisin oppia, ei arvolatauksia tehtävien kesken mutta tuo oli kyllä vasta kolmas valinnoissani… Onneksi armon aikaa annettaan viikko, jokin rauha kenties löytyy.
Matkalla bussipysäkille Mir. mainitsee kauniin turhuuden mutta sitä ennen seuraa tuskastuttava lukuhetki Waltarin Myöhästyneestä hääyöstä. Miten tämä mies, joka kirjoitti sielussa saakka kolisevia kirjoja, saattoi kirjoittaa myös tämän ihmissuhdefarssin, joka vain löyhin vedoin kertoo jotain naisvihasta ja laskelmoinnista. ehkä.
Annan muutaman päivän kuluessa anteeksi Waltarille hömpän, mutta suurella varauksella. Kirjoita kaunista turhuuttasi vain, viimeinen sanasi ihmisestä tuskin löytyy kuitenkaan sieltä.
En voi sille kuitenkaan mitään että matkalla kotiin ja viikonlopun aikana (minä luopio kirjoitan perjantaita vasta sunnuntaina) mietin annettua lausetta ”Mikä ihminen on” ja kokeilen vaihtuvia lauseita sen perään.
Mikä ihminen on
sen kirjoittaessa kuin mainostoimiston sanatykki
Mikä ihminen on
kun elämä kiertää manian ja depression sykliä
Mikä ihminen on
kun se etsii itseään tuhansien vuosien verran eikä vieläkään tiedä
Mikä ihminen on
kun…
Onneksi meillä on aikaa kysyä vielä monien kuukausien ajan.
Henr.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Mika kirjoittaa näytelmässään "viimeiset ihmiset": Mitä ihminen lopulta oli? Kirottu syöpäläinen maan pinnalla. Hän sairasti tiedon turvotusta kuin syöpää. Tieto kasvoi yli hänen voimiensa.
-Meij.
Viimeinen sana tuskin löytyy sieltä, mutta silti kaunis turhuus on saanut minut pauloihinsa. Miusta on ollut helpottavaa kuulla, että mahdollisesti kaikki ne pienet turhat asiat, joita omistan vain niiden itsensä vuoksi, voivat olla jotain muuta kuin pahaa. Että ihminen ei jopa tulisi toimeen ilman niitä. Tehokkuusyhteiskuntamme muottiko on se, että kaiken pitää olla käytännöllistä? Äitini kuuluu vielä sukupolveen, joka koristeli valkoisten tyynyliinojen reunoihin pitsikuviot. Pohdimme jo vuosia sitten, että kukaan ei enää tee sellaista. Täysin turhaa, tyynyliinat ovat nukkumiskelpoisia ilman koristeita. Jopa mukavampia. Mutta eihän siitä ole kyse. Vai onko? Kaunis turhuus vai turha kauneus?
kaunis turhuus on välttämätöntä ja tekee Waltarista inhimillisen. Itselläni ainakin tuo jatkuva tunteessa ja itsetutkiskelussa ja itsessä kieriskely on saanut aikaan hetkittäin vastareaktion. Myöhästyneitä hääöitä tarvitaan, että jaksaa taas kieriskellä sivutolkulla Mikan itsesäälissä.
-Roni
Lähetä kommentti