Mika ja Mikan taiteilijaystävät

Oli virkistävää olla poissa kouluympäristöstä. Oli myös virkistävää käyttää muita kanavia hahmottaa maailmaa kuin lukemista. Tutustuimme tänään Ateneumin Mika Waltari ja taiteilijaystävät –näyttelyyn (http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=15677) sekä Mirjami Ihon taiteelliseen opinnäytteeseen Mika, mese ja mä (http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=13004). Päivän informaatioähkyssä riittää taas pureksittavaa enemmän kuin yhdeksi illaksi.

Museodraamallisen ”opastuskierroksen” jälkeen saimme tehtäväksi palata näyttelytilaan ja valita sieltä yksi taulu, joka koskettaa itseä eniten. Siitä sitten huomiseksi kirjoittaa, miksi valitsi juuri tämän taulun eli mikä oli se asia, joka lumosi sekä pohtia, mikä tässä taulussa oli(si voinut olla) merkityksellistä Mikalle. Mika, mese ja mä auttoi ainakin itseä lähestymään näyttelyä vähän helpommin. Sillä tietomäärällä, minkä kanssa näyttelyyn aamulla menin, ei olisi hurjia tauluista irti revitty. Nyt tiesi jokaisesta maalarista ja joistakin seinillä riippuvista tauluista edes jotain.















Mikan ja minun taidekäsitykset eivät ihan kohdannneet. Iso osa tauluista oli juuri sellaista taidetta, joka ei miellytä esteettistä silmääni. Kaaosta, värien sekamelskaa, groteksia, surrealistista… Valitsepa siinä sitten joku, joka koskettaa. Kun suurin osa tauluista vain työntää luotaan. Istuinkin pitkään katselemassa mustavalkoisia elokuvatrailereita ja otteita mm. Komisario Palmusta ja Kulkurin valssista. Ne miellyttävät, nuo Waltarin kepeämmät hupailut, aina välillä tässä vakavassa ja ankarassa maailmassa.

Pohdin taas kaunista turhuutta. Se on noussut minulle Waltarin teemoista yhdeksi tärkeimmistä. Minusta on vapauttavaa, että joku sanoo ääneen kaiken sen huonoa omaatuntoa aiheuttavan turhamaisen koristelun olevan sallittua, ei, jopa välttämätöntä ihmiselle. Sitähän maalauksetkin ainakin joltain osalta ovat.

Lopulta päädyin juttusille pienen laudankappaleen kanssa, jolle Aimo Kanerva oli taiteillut maiseman (Marrasjärvellä 1956). Juttua riitti pitkäksi aikaa, inspiroiduin aivan, yllättäen itseni kertakaikkisesti.

Näyttely tuntui aluksi jäävän hyvin irtonaiseksi osaksi muuta käymäämme prosessia. Kävimme katsomassa tauluja, jotka ovat maalanneet kuvataiteilijat, joita Mika on arvostanut? Jotkut tauluista Mika oli itse omistanut. Näyttelyyn oli rakennettu huone, joka on samanlainen kuin Mikan (muistaakseni) olohuone oli. Mutta mitä muka voi saada irti kirjailijan taulukokoelmasta? Kyllähän selvää yhteyttä taulujen ja Mikan tekstien välillä löytyy. Ainakin sen tiedon valossa, että tietää Waltarin olleen vaikutteille altis. Mutta saiko Mika vaikutteita kirjoihinsa tauluista, jotka peittivät hänen työhuoneensa seiniä, vai valitsiko hän ne vastaamaan mielenmaisemaansa? Muna vai kana?


- Eikku -