Haluan kommentoida jo alkanutta prosessiamme: On tyydyttävää ja ainoastaan oikein antaa produktiolle se aika, joka sille kuuluu. Helsingin taiteellinen teatteri korosti harjoituskauden pituuden merkitystä taannoisen esityksensä käsiohjelmassa. Se ajankäyttö sotii vastaan talousindeksejä. Olen itsekin kasvanut kiivauteen; on hankala taipua prosessimme frekvenssiin ja pituuteen.
Toiseksi: 15 hengen ryhmätyö on aina haastavaa. -En saata vain haastaa itseäni; visioiden yhteensulauttaminen ja silti kompromissiesityksen väistäminen lienevät useimmille suurin haaste, se yhteinen. Opiskelijoiden totutuista tekotavoista huolimatta kuljetaan jotakin kohti; minä haluaisin jo alkaa rajata, kirkastaa aihetta. Asetun vuoropuheluun, toisaalta haluan tyrmätä ne ideat, jotka eivät mitenkään mahdu jo prosessissa olevaan, löyhään visiooni.
Keskiviikkona 5.11. käsittelimme tematiikkaa kuvan kautta, toisen osion diskurssi käynnistettiin opiskelijoiden valitseman tekstimateriaalin pohjalta. Kuunnellessani 14 opiskelijaa itseni lisäksi avaamassa aivoituksiaan muulle ryhmälle tein yksinomaan töitä etsiäkseni kaikista tärkeitä yhtymäkohtia; olin kulkemassa jo kohti seuraavaa vaihetta, konkretiaa.
Konkretialla viittaan tässä siihen, mikä meissä puhuttelee, provosoi, herättää kysymyksiä tai vie/potkii eteenpäin.
Tässä kohden myös huomaan, että totunnaisesti kuvalähtöisenä ihmisenä kaipaan nyt silkkaa sisältöä, joka seuraavaksi saa jonkin muodon. Muoto on tällä kertaa alisteista sisällölle.

Minua ei edelleenkään kiinnosta Mika Waltarin luonteen ominaispiirteet, vaan ihmisen kuvaaminen yhteiskunnassa.
Samaan lopputulokseen varmasti päädytään monia teitä, itse prosessoin tällä hetkellä yksityise kautta (toivon mukaan) universaaliin. On haettava kosketuspinta, jokin mikä provosoi eteenpäin.
Nyt ajankohtaiselta tuntuu, millä ja miten ei vain kuvata sitä nykytilaa valitsemastamme perspektiivistä mahdollisesti muistinvaraista ja tarinankerrontaan perustuvaa menneisyyttä vasten, vaan myös käsitellä aihetta, väittää ja ehdottaa jotakin. Valita itsellemme olennainen - se mikä tuntuu - maalaamatta pelkkää kuvaa jostakin.
Kolmanneksi: myös ajankohtainen aatos lienee ns. sirpaleisen dramaturgian sisällöllinen eheys, sen logiikka ja mielekkyys tekijälleen. Jonkin jatkuvuus aliarvioimatta katsojaa vaikeaselkoisuudella. Suunta: Paljous tiivistyy esityksessä pelkistetyksi paljoudeksi.